Täydellisyydestä ei synny yhteyttä, itse luotan aitouteen

Tein juuri elämäni ensimmäisen webinaaripostauksen Instagramiin. (TikTokkiin se menee pian, mutta tämä saa tulla nyt ensin.)
Voi hitto miten jännitti!

Tiedän, että aihe on tärkeä – ja sanoisinko jopa loistava. Se on meille kaikille niin tuttu, ja niin tiukasti varjeltu ja piilotettu ominaisuus. Ihan ihmisyyttä, väitän. Minusta niitäkin asioita pitää käsitellä. Rehellisesti, eikä aina silkkihanskat kädessä kauniisti muotoillen.

Mutta se, mistä haluan tässä kirjoittaa, menee vähän syvemmälle. Se liittyy kasvamiseen ja siihen, miten elämässä opittuja asioita täytyy opetella pois.

Me kaikki kohdataan näitä hetkiä. Jokaisella on aikoja, joita ei halua edes muistella – ja sitten niitä ajanjaksoja, joita muistaessa naurattaa niin paljon, että pissat tulee housuun. Kaikenlaista siis.

“Vitutus on voimavara”, sanotaan.
Mutta pahimmillaan se on myös kaiken elämänenergian syövä kauhukakara meidän sisällä.

Jos sitä ei kohtaa – jos ei uskalla reuhoa sen kanssa hetken, ottaa syliin ja rauhoittaa, kiittää että se tuli ja helpottua, kun se on ohi – ei siitä seuraa mitään hyvää.

Sanon siis nyt tämän: joskus sua saa, ja pitääkin vituttaa.
Mutta ratkaisevaa on se, miten sen käsittelet ja miten sen purat.

Siinä kohtaa mulla on käytössä loistavat keinot – ja kyllä, käytän niitä itsekin. Mä kaivaudun välillä “vitutusnurkkaan”, päästän höyryt ja helpotun.

Vuosien ajan patosin kaikenlaista kokemusta. Nyt alkaa olla pankki tyhjä: ennen kuin isosti ottaa aivoon, saa tapahtua jo aika paljon. Mä selviän – ja olen joka kerta vahvempi.
Ja niin olet sinäkin.